Sanan ja runon malja

Tuomo Heikkinen: Matka

Genre: runous

Runojen kertoja, josta ei paljasteta paljoa, seisoo yksinäisen uittotukin päällä, joka lipuu hitaasti jokea alavirtaan. Kertoja havainnoi nykyajan ympäristöä, muistelee menneisyyttä ja on menossa kohti kaupunkia, kohti tulevaisuutta, uutta aikaa. Matkalla kertojan seurana on perhonen.

» Teksti PDF-muodossa

...

Tuomo Heikkinen: Matka

Kun astun suurelle tukille,

matka alkaa

eikä sitä voi enää pysäyttää.

Leveä joki virtaa hiljalleen alavirtaan.

Seison tukin päällä vasen jalka oikean edellä,

kunnes polvistun tunnustelemaan

tukin karheaa pintaa.

Aiemmin se ei tiennyt joesta,

määränpäästä

eikä minusta mitään.

Kun joki virtaa, se muuttuu.

Minäkin muutun.

Sillä kaikki muuttuu.

Ja kaikki toistuu

yhä uudestaan ja uudestaan.

Mutta ei täysin samanlaisena.

Joka kerta jokin on toisin.

Kädelleni lennähtää täplikäs perhonen,

edellisellä kerralla se oli keltainen.

Muodonmuutosten jälkeen siitä on tullut

niin kaunis,

niin siro,

niin vapaa.

Emme puhu mitään, mutta välillämme on yhteys,

yhteisymmärrys.

Joutsenpariskunta ui hetken tukin perässä.

Ikään kuin ne saattelisivat minua,

meitä.

Jos käännän päätäni vasemmalle,

menneisyyteen,

näen tervaveneen.

Tulevaisuudessa vedestä nousee vesitaso.

Tukki kelluu aikakausien välissä,

ajassa,

jolloin koskia ei ollut valjastettu

eikä vesivoimalaitoksia vielä ollut.

Kuorma-auto ajaa betonisillan yli.

Auto on ääriään myöten täynnä velkaa,

mutta mitäpä minä,

joka en omista mitään,

velasta,

sillä yhä vain joki soljuu läpi kaikkeuden,

ohi soiden,

niittyjen

sekä metsäneläinten,

jotka tarkkailevat minua rantakivien päältä.

Joki virtaa mutkitellen erämaametsän läpi.

Havupuut kohoavat ympärilläni kallioiden päällä.

Tukki kelluu kuin päättymättömässä temppelissä.

Alitan puusillan,

jota yllän koskettaa.

Joki muuttuu kapeammaksi,

virta vuolaammaksi,

tukin vauhti kiihtyy.

Kun lähestyn koskea,

perhonen pyrähtää ilmaan.

Kosken kivillä kasvaa heiniä, varpuja,

pensaita sekä puita.

Tervehdin sukeltavia sorsia

sekä lähestyviä kaloja.

Huumaavasti kohiseva koski imaisee tukin kuohuihin

ja veden pärskyessä minä väistelen kiviä

sekä tasapainoilen tukin päällä.

Ohitettuani kosken perhonen palaa olkapäälleni

ja räpäyttää siipiään kuin sanoakseen,

minä palasin takaisin, ystävä.

Laskeva aurinko häikäisee,

mutta katson ohi.

Kun pilviharso peittää auringon,

valo muuttuu pehmeäksi oranssiksi.

Elokuun illassa aurinko vajoaa

puiden latvojen taa

ja sukeltaa näkyvistä.

Valo hiipuu,

ilma viilentyy.

Mutta ei minulla ole kylmä.

Ei nälkä.

Seuranani on pieni perhonen

ja se on paljon enemmän kuin tarvitsen.

III

Valtava pilvi peittää kuun.

Tukki lipuu pimeydessä,

joka on väritön.

Huuhkajien huhuilua lukuun ottamatta on hiljaista.

Aistin vain tukin liikkeet.

Perhonen on pujahtanut rintataskuuni nukkumaan

ja minäkin ajelehdin kuin unessa.

Pimeyttä kestää puolen yön verran

ennen kuin pilvi väistyy.

Seuratessani tähdenlentoa toivon sävelmiä,

kosketuksia,

naurua.

Kun ajattelen tulta,

haistan halkojen tuoksun.

Rannalla loimottaa nuotio,

jonka valossa hohtavaan mekkoon pukeutunut nainen

letittää hiuksiaan.

Nainen hehkuu.

Kurotamme toisiamme kohti,

mutta aika ei ole vielä oikea,

joten kätemme sujahtavat toistensa

läpi.

Astelen tukin päätyyn

ja tuijotan nuotion suuntaan pitkään vielä senkin jälkeen,

kun joki on kääntynyt luoteeseen.

Mutta suljettuani silmäni minä yhä näen hänet.

Yksityiskohdat alkavat tarkentua

sekä värit palautua.

Auringon noustua metsä herää.

Perhonen kömpii esiin.

Tiaiset pyrähtelevät oksilta toisille,

peurat juovat vettä.

Kuulen sävelmän,

joka vasta hakee muotoaan,

mutta siinä on jo kaikki.

Vanha nainen hohtavassa mekossaan astelee polulla,

vaikka ei kuulu tähän aikaan.

En tiedä naisesta mitään,

mutta rakastan häntä jo nyt.

Pari kilometriä myöhemmin hohtavaan mekkoon pukeutunut tyttö

laskee virtaan kaarnalaivoja.

Vaikka hetki on oikea,

aika on väärä.

Sysimustat myrskypilvet hämärtävät taivaan

ja värit katoavat taas.

Tuuli yltyy.

Ukkonen jyrisee.

Salama iskee lähelle,

mutta ei osu.

Riisun hattuni,

sujautan perhosen sen alle suojaan

ja painan hatun rintaani vasten.

Alkaa sataa vettä ja hieman myöhemmin rakeita,

ja vaikka ne pommittivat ikivanhaa,

ikinuorta ruumistani,

minä hymyilen ja tanssin tukin päällä.

Lähestyessäni kaupunkia rakennuksia on enemmän.

Rannalla loikoilevat ihmiset vilkuttavat minulle

ja minä vilkutan heille takaisin.

Joku ui minua kohti,

mutta olen liian kaukana,

tavoittamattomissa.

Kaupungissa on juhlat.

Kuulen musiikin.

Kappale on valmis.

Rannalle kokoontuneilla muusikoilla on

kaikki mahdolliset soittimet.

Kuoro laulaa joen molemmin puolin.

Perhonen lehahtaa lentoon ja kiertää minut.

Hyvästeltyämme toisemme se liihottaa kukkapenkkiä kohti.

Matka on päättymässä,

enkä minä ole enää sama mies

kuin aiemmin.

Tukki ajautuu rantaan

ja minä nousen hohtavamekkoisen naisen luo.

Aika on oikea.

Etäisyytemme on kuroutunut umpeen.

Kun tartun naisen käteen,

me nauramme,

näemme

ja koemme,

kunnes juhlien jälkeen

katoamme valonleimahduksena.

Takaisin: Sanan ja runon malja

Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet: