Botnia-palkinnon voitti Hanna Lanton Bilbao-esikoisromaani

Tänä syksynä yhdeksättä kertaa jaettavan Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittajaksi on valittu Hanna Lanton esikoisromaani Bilbao (Tammi 2025).

Palkinnonjakotilaisuus pidettään lauantaina 8.11.2025 klo 13 Oulun kaupungintalon juhlasalissa (Kirkkokatu 2, Oulu).

Botnia-palkinnon raati toteaa perusteluissaan voittajateoksesta näin:

”Bilbao on rohkea ja monitasoinen romaani, joka ravistelee lukijaa sekä emotionaalisesti että älyllisesti. Se kietoo yhteen seksuaalisen trauman ja baskien itsemääräämisoikeustaistelun, asettaen intiimin väkivallan ja laajemmat yhteiskunnalliset rakenteet samaan kehykseen. Taitavasti kirjoitettu teos tulee lukijaa liki kuvatessaan vaikeaa aihettaan suoraan, kaunistelematta ja väkivallan totuttuja kuvastoja rikkoen. Se näyttää vallan ja suostumuksen hienovaraiset rajanylitykset, joita kokija ei aina kykene tunnistamaan. Ennen kaikkea teos antaa päähenkilölle – seksuaalisen väkivallan kokijalle – täyden toimijuuden ja rakentaa hänestä moniulotteisen ihmisen: paikoin raivostuttavan ja silti syvästi inhimillisen, jonka rinnalle lukija asettuu. Samalla teos välittää baskikulttuuria, kieltä ja historiallista taustaa koskevaa tietoa osana elävää kerrontaa niin, että lukija havahtuu oppineensa paljon uutta. Harva teos herättää näin voimakkaita, keskenäänkin ristiriitaisia tunteita – ja jää vaikuttamaan. Eettisesti ja tiedollisesti voimakas Bilbao haastaa katsomaan toisin ja muuttaa lukijaansa.”

Botnia-voittaja Hanna Lantto. Kuvaaja Jori Turpeinen.

15 000 euron arvoinen Botnia on palkintona poikkeuksellinen: ehdolle voidaan hyväksyä mitä tahansa kirjallisuudenlajia edustava kaupallisen kustantamon julkaisema teos. Lisäksi kielirajausta ei ole – riittää, että tekijä asuu Pohjois-Pohjanmaalla tai on kotoisin sieltä.

Botnia-raadin jäsenet ovat:
kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Määttä, Oulun yliopisto (puheenjohtaja)

kirjabloggaaja Simo Sahlman, Lukupino

kirjasomevaikuttaja Minna Kekkonen

informaatikko Anna Kippola, Raahen kaupunginkirjasto

kulttuuritoimittaja Eeva Kauppinen, Kaleva

dramaturgi Janne Rosenvall

kirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen

Botnia-kirjallisuuspalkinnon perustaja on Oulun kirjailijaseura ry. Palkintosumma on 15 000 euroa. Palkintosumman lahjoittavat tänä vuonna Oulun kaupunki, sanomalehti Kaleva ja LähiTapiola Pohjoinen

Lisätietoja palkinnosta antavat Oulun kirjailijaseura ry:n puheenjohtaja Antti Leikas, p. 040 5666 862 ja Botnia-raadin puheenjohtaja Hanna-Leena Määttä, p. 050 597 4524.

Oulun kirjailijaseura on Oulun alueen ammattikirjailijoiden edunvalvonta- ja tukijärjestö. Sen tarkoituksena on edistää Oulun ja Pohjois-Pohjanmaan ammattikirjailijoiden työskentelymahdollisuuksia, rakentaa seudulla toimivien kirjailijoiden yhteisöä sekä ajaa alueen kirjailijoiden etuja.

Hanna Lanton voittajapuhe

Eguerdi on, entzuleok, eli hyvää päivää, arvon kuulijat,

Olen liikuttunut, hämmentynyt, onnellinen ja erittäin otettu. Suuri kiitos Botnia-raadille, palkinnon rahoittajille, Oulun kirjailijaseuralle ja Oulun kaupungille!

Minulla on ollut elämäni aikana kymmeniä koteja. Vanhempani muuttivat paljon, kun olin lapsi. Isäni on kotoisin Tornionlaaksosta, äitini Savosta. Synnyin Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, mutta ehdin asua useammalla paikkakunnalla jo ennen kouluikää. Peruskouluni kävin Päijät-Hämeessä Hollolassa, lukion Jyväskylän lyseossa, ja ehdin hetken olla myös virallisesti tamperelainen, ennen kuin muutin opiskelemaan Helsinkiin. Sieltä matkani jatkui pian Bilbaoon, kaupunkiin, joka on vahvasti määrittänyt senjälkeistä elämääni. Nykyään jaan arkeni Helsingin ja Turun välillä.

Ehkä kuitenkin juuri siksi, että elämään kuuluu niin monia kaupunkeja ja paikkoja, mieli piirtää kirkkaina esiin ne, joilla on suurin merkitys. Bilbao on itsestään selvästi tärkeä. Tärkeä on myös Lampsijärven kylä, yksi Pellon järvikylistä. Siellä vietin lapsuuteni valoisat kesät ja siellä minulta edelleen kysytään, kenenkäs tyär sinä olet, Pirjon vai Tuomon. Myös Oulu on synnyinkaupunkinani ollut aina erityisasemassa, eikä side tänne koskaan katkennut, vaikka muutimme muualle: täällä asui serkkuja sekä isän että äidin puolelta, tätejä ja setiä ja mummokin aina silloin kun ei oleskellut Lampsijärvellä, joten kävimme täällä monta kertaa vuodessa. Noin kymmenen vuotta sitten oli vaihe, jolloin kävin täällä vuosittain hautajaisissa. Sen jälkeen vierailuja on ollut harvemmin.

Erityisen merkityksellinen minulle on Oulussa varhaislapsuuteni asunto Heinäpäässä. Olen kuljettanut ensimmäistä kotiani mukanani kaupungista toiseen, elämänvaiheesta toiseen. Kerron nyt, miten. Kun luen kirjaa, mieleni mallintaa automaattisesti fiktiivisten asuntojen pohjapiirroksen elämäni asuntojen mukaan. Äskettäin luin Mikael Niemen Tornionlaaksoon sijoittuvan sukuromaanin Silkkiin kääritty kivi, joka totta kai paikantui Lampsijärven mummolaan ja sen ympäristöön. Serkkujeni kotitalo Maikkulassa – omakotitalo, jossa on autotalli ja jota ympäröi vihreä pihanurmi - taas on usein näyttämönä, jos kirjan tarina sijoittuu keskiluokkaiseen lähiöön.

Heinäpään asunto on kuitenkin aivan erityinen, koska aivoni sijoittavat sinne hyvin erilaisia romaaneja, vaikka pohjapiirros toki venyy kirjan tapahtumien perusteella. Siellä ovat asuneet esimerkiksi Katto Kassinen, mutta myös Anna Karenina ja Laila Hirvisaaren nuori venäläisruhtinatar Sonja. Mieli osaa kasvattaa kuudennen kerroksen kaksioon aateliskartanon holvikäytävän. Heinäpäässä asuvat Pauliina Rauhalan Taivaslaulun nuori lestadiolaispariskunta Vilja ja Aleksi lapsineen, mutta sinne sijoittuu myös ranskalaisen kirjailijan Édouard Louisin romaani Väkivallan historia. Kun pari viikkoa sitten istuin sängylläni ja katselin kirjahyllyni kirjojen selkämyksiä, huomasin, että Heinäpään asunto toimii pohjapiirroksena lähes puolessa niistä. Mikään muu elämäni kodeista ei esiinny tapahtumapaikkana yhtä monipuolisesti ja yhtä usein.

Bilbaolaiset asunnot taas ilmestyvät luonnollisesti pohjaksi, jos teos sijoittuu Etelä-Eurooppaan tai jos siinä kuvataan erilaisia opiskelija-asuntoja. Olen asunut Bilbaossa ainakin seitsemässä eri asunnossa ja vielä useammassa, jos lasken mukaan ne ystävieni kodit, joissa olen pidempään oleskellut. Ne ovat olleet enimmäkseen kimppakämppiä, joissa ei ole toimivaa lämmitystä, ja joiden sulake poksahtaa heti, jos yrittää kuunnella radiota ja laittaa uunin päälle samaan aikaan.  

Asuntojen alkeellisuus ei kuitenkaan haittaa, koska Bilbaossa elämä on kadulla. Baskimaassa ei paheksuta julkisissa tiloissa luuhaamista, vaan tila otetaan haltuun, jos otettavaa on. Ihmiset seisoskelevat lasi kädessä baarien edustoilla, pelaavat petankkia puistoissa, järjestävät mielenosoituksia ja meluisia kaupunkijuhlia. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan kulttuurikeskuksia ja nuorisotaloja, rikkaruohoja rehottaville pellonlänteille raivataan kaupunkilaisten omia kasvimaita. Ei pyydetä lupaa, vaan tehdään. Baskimaa on, kuten tuttu tutkija viime heinäkuussa luonnehti, gizarte mugimenduen gizartea, eli yhteisöllisten liikkeiden yhteisö, kansanliikkeiden kansa, joka kamppailee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Espanjan fasistisen diktatuurin jäljiltä Baskimaassa ei ole totuttu luottamaan julkiseen valtaan. Vääryyksiä vastaan noustaan herkästi. On osa kansanluonnetta nousta barrikadeille, protestoida kielellisten ja kulttuurillisten oikeuksien puolesta, vankien inhimillisen kohtelun puolesta, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, rasismia vastaan, korruptiota ja Gazan kansanmurhaa vastaan. Mielenosoitukset keräävät helposti kymmeniä tuhansia, jopa satojatuhansia osallistujia. Ja jälleen kansa on kadulla.

Suomalainen kulttuuri taas on perustunut konsensukseen ja yhteiskunnalliseen luottamukseen. Se on kaunista. Täällä ei ole haluttu nostaa päätä, erottua, metelöitsijöitä on katsottu pahasti. Minäkin olen suomalaisessa ylemmyydentunnossani usein hymähdellyt huvittuneena baskien tarpeelle osoittaa mieltä asiasta kuin asiasta. Nyt kuitenkin kysyn, olisiko asenteissamme muokattavaa? Onko naureskelulle enää sijaa, tässä maailmantilanteessa ja ajassa? Onko enää aiheellista luottaa siihen, että kaikki pyrkivät yhteiseen hyvään, joskin hieman eri suunnista? Suomalaisessa yhteiskunnassa on yhä enemmän ääniä, jotka kuuluttavat yhä kovempaa, etteivät kaikki ole yhtä arvokkaita. Meillä on hallitus, joka väittää puolustavansa suomalaisuutta, mutta samalla syöksee perheitä köyhyyteen, halveksii suomalaista kulttuuria ja tiedettä ja pyrkii pilaamaan niiden toimintaedellytykset, joka viis veisaa suomalaisesta luonnosta ja maan elinkelpoisuudesta, ja joka viittaa kintaalla myös kansainvälisille ihmisoikeuksille ja jatkaa asekauppoja kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa.

Ehkä juuri tässä ajassa me voisimme ottaa oppia baskeilta.

Romaanini Bilbao sijoittuu Baskimaahan. Kuvaan siinä sekä baskien että päähenkilöni Elinan vastarintaa. Romaani nousee barrikadeille sekä itsemääräämisoikeuden että seksuaalisen väkivallan uhrien puolesta. Kirjoittamalla sen minkä kirjoitin, juuri niin kuin kirjoitin, olen halunnut tehdä näkymättömän näkyväksi ja sanoa: teillä ei ole mitään hävettävää. Häpeä kuuluu kokonaan tekijälle, ja näin on, vaikka olisitte juoneet, vaikka olisitte lähteneet tuntemattoman matkaan, vaikka olisitte luottaneet lajitoveriin, joka ei lopulta ole osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Teidän – tai meidän –, koska puhuessani seksuaalisen väkivallan uhrien puolesta minä puhun myös omasta puolestani, meidän ei tarvitse piiloutua. Meidän ei tarvitse siivota kokemuksiamme pois näkyvistä. Se ei ole meidän syymme.

Luen nyt teille bilbaolaisen runoilijan Gabriel Arestin runon, ensin baskiksi ja sitten suomeksi. Runo on Baskimaassa ikoninen: sen nimi on Nire aitaren etxea, isäni koti, ja se on kirjoitettu vuonna 1964, jolloin Espanjaa hallitsi diktaattori Francisco Franco ja jolloin baskinkielinen kulttuuri oli virallisesti kielletty. Runo sijoittuu romaanin kokonaisuudessa sellaiseen kohtaan, jossa päähenkilö Elina on juuri raiskattu, mutta hän ei suostu olemaan uhri. Eivätkä suostu baskitkaan.

Nire aitaren etxea defendituko dut.

Otsoen kontra,

sikatearen kontra,

lukurreriaren kontra, justiziaren kontra,

defenditu eginen dut
nire aitaren etxea.

Galduko ditut
aziendak,
soloak,
pinudiak;
galduko ditut
korrituak,
errentak,
interesak,
baina nire aitaren etxea defendituko dut.

Harmak kenduko dizkidate,
eta eskuarekin defendituko dut
nire aitaren etxea;
eskuak ebakiko dizkidate,
eta besoarekin defendituko dut
nire aitaren etxea;
besorik gabe,
sorbaldik gabe,
bularrik gabe
utziko naute,
eta arimarekin defendituko dut
nire aitaren etxea.

Ni hilen naiz,
nire arima galduko da,
nire askazia galduko da,
baina nire aitaren etxeak
iraunen du
zutik.

Minä puolustan isäni kotia.

Susia vastaan

kuivuutta vastaan

ahneutta vastaan, oikeutta vastaan

puolustan minä
isäni kotia.

Menetän
karjani
peltoni
mäntymetsäni
Menetän
osinkoni,
korkoni,
voittoni,
mutta isäni kotia minä puolustan.

Minulta viedään aseet
ja käsin minä puolustan
isäni kotia;
minulta katkotaan kädet
ja käsivarsin minä puolustan
isäni kotia;
käsivarrettomaksi,
olkavarrettomaksi,
rintakehättömäksi
he silpovat minut,
ja sieluni puolustaa
minun isäni kotia.

Minä kuolen,

minun sieluni katoaa,
minun sukuni sammuu,
mutta isäni koti
seisoo
pystyssä.

Ihan sama, mitä te minulle teette, minä en luovuta. Se on runon viesti. Kotini – oli kyseessä sitten Baskimaa, Suomi, Bilbao, Oulu, ihmisen arvokkuus tai kansainväliset ihmisoikeudet ja demokraattinen yhteiskuntajärjestys – pysyy pystyssä, vaikka minua ei enää ole. Tällaista, jossain määrin jopa järjettömyyksiin vievää vastarinnan henkeä, sitä me tässä ajassa tarvitsemme.

Kiitos, eskerrik asko!

Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet: