Sanan ja runon malja
Katariina Vuori: Hahtiperän haaksi
Genre: Fiktio, maaginen realismi, spekulatiivinen realismi, non-fiktio
Hahtiperän haaksi on Oulun keskustasta vuonna 2019 löytyneen hylyn biofiktio. Se on tarina metsästä ja merestä, tunteista ja kosketuksesta. Samalla se kertoo lyriikan ja poetiikan sanoin Oulun kaupungin kasvutarinaa; jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä.
...
Katariina Vuori: Hahtiperän haaksi
Olipa kerran alus. Mäntypuinen ja limisaumainen, roteva ja syysmyrskyissä vallaton.
Kaupungissa puhutaan, että sen rakentamiseksi kaadettiin yhtä monta mäntyä kuin oli Oulussa asukkaita. Nuoria näreitä tappien aihioiksi, hongan juurimukuloita notkeiksi polviksi.
Kerrotaan, että sen lastina oli espanjansuolaa, kapahaukea ja kakluuniklapeja. Tynnyritervaa ja tonneittain mustavalkounelmia, inkivääriä sinisissä sipulin muotoisissa ruukuissa, kirkuvia teurasporsaita ja kielontuoksuista Pariisin palttinaa.
Kunnes ei enää:
Keskiyön lyödessä se hörppäsi vettä ja väsyi rannalle, jolle meri keskiviikkoisin haaksirikkoutui.
Kuu oli täysi ja sen kuvajainen veti metsähylkyä puoleensa ruskeaan leväntuoksuiseen sedimenttiin,
raakunkuorten, painolastikivien ja paljaiden jalkojen alle, aamuyön kuohuna.
Kunnes:
Asfaltin, soran, hiekan,
karkean maaperän, jonka läpi sadevesi oli huuhtoutunut,
vanhojen laiturilankkujen, joilla kerran kuljettiin siitä hetkestä uusien tarinoiden alkuun.
Niiden alla, unohtuneessa merenpohjassa, humisi metsähehtaari ja kaarnaa hipelöineiden puunkaatajien kohmeiset sormet.
Veistojäljissä kirvesmiesten sydämenlyönnit syntymästä kuolemaan, kesäpuussa tervanpolttajien jokapäiväinen myrkynkatkuinen elämä.
Syvällä maan uumenissa uinui haaksi, hipiällään kolmesataa vuotta sitten sivellyn honkauutteen aromi.
Kaupunginojan suulta, hotellin takaa, parkkipaikan alta, hiekassa sysiunessa, ajan stratigrafian laskoksista löytyi mäntypuinen hylky.
Se, joka täyden kuun aikaan vajosi Hahtiperän satamaan, vanhaan merenpohjaan.
Se, joka sanoi: ”nyt minä en enää jaksa tätä.”
Pysähdytään hetkeksi.
Vielä ei ole alusta eikä ole hylkyä.
On kevät pohjoissuomalaisessa metsässä, viisisataa ja viisikymmentä vuotta sitten. Kauan ennen sinua ja minua ja tervantuoksuista alusta.
Oksankärkiin on kasvanut tuleentuvan viljan värisiä rypäleitä, siitepölystä pörröisiä. Alkaa mäntyjen rietastelu, jossa ilmavirta toimii sutenöörinä: tuuli kantaa siitepölyä heteistä emeihin. Hipaisu, kosketus. Emi värähtää, antautuu, hedelmöittyy.
Näin on tapahtunut satoja, tuhansia, miljoonamiljardia kertaa aiemminkin.
Syntyy käpy ja kävyn sisimpään kypsyy siemen ja siemenelle annetaan syntymälahjaksi läpikuultavat siivekkeet. Se liitelee lähelle, riittävän kauas. Laskeutuu kangasmetsän karikkeeseen. Varhaisaamussa heilimöivät pisarat pehmentävät siementä, se juo ja pullistuu, alkaa kasvattaa alkiota ja tehdä ydinjuurta ankkuriksi happamaan maahan, jossa ennen sitä kasvaneet kaltaisensa, puut, laho, metsäpalot ja kitiinikuoriset jäärät ovat valmistaneet sille elämäntilan.
Jos menisit kävelemään keskiaikaiseen kangasmetsään kesän viimeisenä päivänä, näkisit puolukanvarpujen ja variksenmarjojen joukossa tähtilatvaisen taimen. Kaksisataa vuotta myöhemmin taimesta on kasvanut tiivislustoinen honka, kilpikaarnainen aihki. Orava, pitkäkyntinen, rapistelee rungolla, liekö vie ruokaa nälkäänsä kitiseville poikasille. Hiirihaukka humahtaa latvaan levähtämään.
Metsässä natisee ja rohisee. Joku talsii polvisyvyisessä pulverimaisessa pakkashangessa. Pysähtyy katsomaan tähtilatvaisena varpujen sekaan syntynyttä, nyt jo aikuiseksi vankistunutta petäjää. Katsoo tyvestä latvaan. Taputtaa haljasrukkasillaan honkatamman hereille talviunesta. Kiertää käsivartensa puun ympärille ja halaa sen sopivan kokoiseksi.
Siitepölystä, tuulesta, emistä, heteestä, vedestä, pakkasesta, auringonnousuista ja -laskuista, pihkasta, nilasta, kilpikaarnasta, oravanpesäpuusta veistetään kesällä kylkikaari alukseen, johon minä vielä kerran rakastun.
Kun ajattelen hylyn syntymää, näen sen ääninä, kuulen tuoksuina:
Tuulenhumina
Lumen sulavedessä rakkulaisia jäseniään oikovan rahkasammalen huokaus
Yläkuuta kohti nousevan veden kohina lustoissa
Nitinä nilan venyessä
Kuiva ritinä, kun pehmeä lapsikaarnasi kovettuu kilpikaarnaksi
Juurihormoniesi purskahdus, kun vielä kerrot kaltaisillesi: metsässä kaikki hyvin.
Pihka
Metsälaikku; varvut, jäkälä, kiven metallinen kovuus, uniset metsätähdet, metsäpalo, noki, suopursu, naava, havunneulanen, puolukankukan mesi.
Ihmisiä keskustelemassa, väittelemässä, rakastamassa suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, hollanniksi
He puhuvat männyistä, petäjistä, kylkikaarista
He puhuvat mitoista, määristä, lästeistä, kuukausista
Sahan kahina, nii naa nii naa
Kirveen jytke
Sahan kahina nii naa nii naa
Kirveen jytke
Rusahdus.
Elämänlanka katkeaa: enää ei tule uutta kevättä, jota puu on jo odottanut, kutonut silmuja ja imettänyt mahlallaan emien aihioita.
Pihka kirpoaa suojaamaan haavaa
Nihkeä sahanpuru, anturamaan hapan katku, kosteat villavaatteet
Hiki
Mustikkamehu ensimmäisen yöpakkasen jälkeen
Särkynyt talvinen metsämaa, jossa kohmeen alla on tallessa menneiden syksyjen karike ja kesä, ja oli jo kevätkin imeläntuoksuisina nuppuina ja mahlan riehakkuuksina
Lumi, loska, kantohanki
Päivä, yö, hiipuva valo
Leipä
Veri
Kirveenterä.
Kirves, pokasaha
Vuoleminen, hengästyminen
Haukottelu, aivastus, yskä
Rallattelu
Naurua Koromandelin puuvillan tanssiessa tuulessa.
Terva
Piki
Rannalla maatuva kaislamätä, Tellicherryn pippuri ja rännärissä paahtuva kahvipapu
Laitalankun rappusia kiipeävän aallon raukeus.
Olipa kerran mäntypuinen, limisaumainen alus, joka vuoltiin silloin, kun tämä kaupunki oli vielä kosken pauhua ja pikisten savujen tuoksua. Kun metsämaiden juuressa virtaava joki otti selkäänsä palkomaisen paltamon,
ja –
kuka mahtoikaan olla se, joka ensimmäisenä lasketteli alas kyttyräselkäisten kivien yli kiehuvaa jokea mukanaan kimpipuista ja vanteista sommiteltu tynnyri? Henkihieverissä Nokkalanrannan ohitse koskenniskaa ja siitä Kiikkuun, joen karusellinieluun, ja jos siitä selvisi, saattoi jo tuntea kourassaan tervaporvarin palkkiopoletin kiiman.
Olipa kerran alus, jonka
limisaumat tilkittiin vedenpitäviksi lampisirppisammalella ja piellä silloin, kun tämä kaupunki oli vielä liejuisten kujanteiden ristipistos, pärekattoinen mätäs soisen maan, kivisten saramaiden ja pajunvitsaisten pöheikköjen keskellä.
Olipa kerran alus, jonka kyljet kyllästettiin tervalla silloin,
kun Ruotsin kuningas ompeli oravannahkapäärmeet talonpoikien selkänahoista parkittuun viittaansa ja lämmitti palatsinsa klapeilla, joiden kapillaareissa lotisi Pohjanmaan kesäsade,
kun alamaiset yskivät nukkavieruissa tölleissään kaamostalvea ja jyrsivät homeista ilmaa, joka oli vaihtokauppa ahneen kuningaskunnan veroäyreille.
Olipa kerran alus, joka vuoltiin silloin, kun idästä alkoi nousta tumma aurinko. Alus laskettiin vesille ja se piehtaroi Rommakonselän matalissa lakkapäissä silloin, kun pieni viha alkoi paisua isoksi.
Kun venäläisten kaleerien purjeet pullistuivat lapsiorjien huudoista ja naisten kirvelevät kohdut suojasivat vihollisen siementä kuin omaansa.
Kun selkänahkaviittainen hallitsija vetäytyi kristallikruunubunkkeriinsa ja jätti meidät syötiksi viholliselle.
Kun Ruotsin valtakunnan kruununhaltija suki partaansa ambralla ja kaskelotin aivokopasta keitetyllä äitelällä öljyllä ja kätki kasvonsa läpikuultavaan riisiposliiniin.
Kun toisaalla kaskinauriit ja turnipsit huuhdottiin verellä, vesi nieli tuhannesta petäjästä veistetyn limisaumaisen lotjan ja ryvettyneitä irtopäitä lojui Perämeren rannikolla tuonelanvirran kummeleina.
Maa kohosi, pärekatot paloivat aaltopelliksi ja liejuiset kujanteet tulvivat noppakivikaduiksi.
Sukupolvet lensivät tiehensä, autiosaaren hermiittirapu hylkäsi kookospalmun siemenen ja puki tilalle muovisen kaakaovanukastörpön.
Kaivinkone ahnehti maata, ja silloin esiin tuli vanha hylky, joka oli nukkunut kolmesataa vuotta sakeaa unta.
Se haukotteli räkätervaa ja sanoi:
”Katsokaa minua ja katsokaa tarkkaan, sillä ilman minunlaisiani tätä kaupunkia ei olisi, ei varttumista, korttelikaavaa vinoine graadeineen eikä kinuskilattea mukulakivien horjuttamalla kahvilapöydällä.”
Minä näin sinun heräämisesi, kuulin kuinka auringon leimu syttyi hehkumaan pihkaisissa soluissasi.
Rakastuin sinuun oitis. Olisin halunnut käpertyä kylkikaariesi lomaan, nukkua meren vaahto pieluksena, pikipeiton alla.
Vaan et sinä huolinut minua. Sinä pysyit vaiti.
Ja silloin minä ymmärsin, että sinulla on toinenkin luonne.
Sinä lahoava ruoja olet alaisen imelä juotikas, almanakan repeytyvä sivu. Strutsinmunassa kiehuva lasinen maailman ääri.
Veit mustaa kultaa, klapeja ja kapahaukia kallioisille rotkoille, missä simpukat tuoksuvat jäisiltä rypäleiltä,
ja hylkyhipiältä veistetty kilpikaarnasi lahoaa auringonpurkauksina, purjeenaan Mariaanien haudassa huovutettu meduusa. Ilman sinua ja sinunlaisiasi ei olisi ollut Rostockin mittaan justeerattuja tynnyreitä eikä orjalaivoja eikä Krimin sotaa eikä ensimmäistä eikä toistakaan. Sinun tilkkeenäsi on kolonialismin verihyytymät ja tappeina nilkkoja puristavat ruostuneet kahleet.
Silloin sinun kesäpuusi hyräili vaaleaa suviyön naurua:
”Itsestäsihän sinä puhut, sinä alkuliman perverssi mutaatio, suuruudenhulluksi turvonnut bakteeri. Preerioiden, hetulavalaiden ja mehiläisten kyltymätön pyöveli. Kunpa et olisi koskaan ajautunut sille rannalle, jota aallot päärmäävät kuplakuohullaan. Silloin minäkin olisin vielä aihkina metsässä, oravanpesäpuuna, ja Maassa olisi kaikki hyvin.”
Hylky heräsi unestaan sakeana elokuun aamuna, jolloin idästä alkoi nousta tumma aurinko ja tuulivoimaloiden lavat kieppuivat lasten ja naisten huudosta.
Se näki päivänvaloa aikana, jolloin palatseissa katseet peitetään nopeilla ajatuksilla ja kalmankatkuisilla muovikelmuilla ja hylky sanoi: ”Uneni oli niin kovin lyhyt. Heräsin uudelleen samaan päivään. Samat huudot, samat kirvelevät kohdut, samaa vielä valtimolämmintä verta.”
Hylky makasi urbaanin kanjonin pohjalla kuin valtava rauennut hedelmävati, ja terva sen pinnalla läikehti simpukan helmiäisenä.
Aurinko paapoi sen kohmeisia soluja ja sen sydänpuu löi ja se pyysi:
”Hyväilkää minua tervaan kastetulla siankarvaharjalla. Tilkitkää tahmealla piellä ja lampisirppisammalella.
Laskekaa minut merelle vielä kerran. Päästäkää irti köysistä, jotta saan keinua ja kellistellä voin värisessä auringonnousussa. Sitten annatte minun mennä, lipua Pokkisen uinuvaa selkää nousuveden vaihtuessa laskevaksi, ohi Kiikelin, Rommakonselän, Varjakan, Hailuodon ja Merenkurkun, sillä meri on se, mitä varten tuhannen puun elämänlanka on katkaistu ja puisilla tapeilla ristiinnaulittu, tuhat takonaulaa taottu helvetillisessä ahjossa ja kotkattu lankkujen vereslihaan.
Älkää poistako lahokohtiani tai lukitko minua paikoilleen tai nostako jalustalle, älkää liottako viemäriin meren, pihkan, takoraudan ja tervan tuoksua.
Sillä ne ovat minun muistini ja minun syyni, sinun syntisi ja seurauksesi.
Päästäkää minut vielä kerran vapaaksi, ennen kuin tämä jääkauden painama väliaikainen merikulho kimpoaa taas ennalleen, ennen kuin tämä murtovetinen allas, joka ei kuulu makeisiin eikä suolaisiin, mataloituu aapasoiseksi rämeiköksi ja suolapulssin syke sammuu.
Kyytiin minä otan kaksi oravaa, kaksi sukukypsää käpyä, kaksi siitepölyllä puuteroitua mehiläistä ja kauriin kääntöpiirillä nahkansa luovan vaskitsan.
Kölini piirtäköön auringon siltaa ja täysikuun polkua
kunnes en enää herää samaan aamuun
kunnes äitien huuto on kuultu ja sarastaa uusi huomen.”
Takaisin: Sanan ja runon malja
Pohjoista kirjallisuutta ovat tukeneet:
 |
 |
|
|
|
|
 |
|
|
|
|
|
|
|
|
.jpg){kind=logo}
