Juhlavuoden 2026 Botnia-palkinnon voittaja on Aapo Kukon monumentaalinen sarjakuvateos Dmitri Šostakovitšin elämästä ja 5000 euron erikoispalkinto myönnetään runoilija ja prosaisti Maria Matinmikolle
Kymmenettä kertaa jaettavan Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittajaksi nousi ennätyslaajasta joukosta Aapo Kukon Punainen Beethoven. Sarjakuvasinfonia Dmitri Šostakovitšin elämästä. 15 000 euron palkinnon myöntää Oulun kirjailijaseura ry. Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki, sanomalehti Kaleva ja LähiTapiola Pohjoinen.
Juhlavuoden kunniaksi jaettavan 5000 euron erikoispalkinnon saa Maria Matinmikko. Oulun kirjailijaseura käyttää palkintosummaan OP Pohjolan vuonna 2025 seuralle myöntämän Taitaja-palkinnon varoja.

Botnia-palkinnon 2026 voittaja Aapo Kukko ja erikoispalkinnon saaja Maria Matinmikko.
Botnia-palkinnon raati perustelee valintojaan näin:
Aapo Kukon Punainen Beethoven. Sarjakuvasinfonia Dmitri Šostakovitšin elämästä on monumentaalinen visuaalinen suurromaani venäläisen säveltäjämestari Šostakovitšin elämästä diktatuurin sisällä. Tekijänsä kymmenen vuoden mittaisen urakan lopputulos on taitavasti sommiteltu ja nimensä mukaisesti sinfonisesti rakentuva teos, joka avaa ikkunan taiteen ja vallan julmaan suhteeseen Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Toisin kuin suurmieselämäkerrat usein, se ei kuitenkaan nosta kohdettaan jalustalle, vaan tekee Šostakovitšista ristiriitaisen, haavoittuvan ja syvästi inhimillisen ihmisen, joka yrittää säilyä hengissä ja tehdä taidetta diktatuurin puristuksessa.
Raati ihasteli erityisesti Kukon tapaa yhdistää monumentaalinen mittakaava ja intiimi ilmaisu. Jyrkät mustan ja valkoisen kontrastit, painajaismaiset unijaksot ja alati läsnä oleva vaaran tunne tekevät hirmuvallan lähes käsin kosketeltavaksi. Tarkasti rytmitetty ja moninäkökulmainen kerronta liikkuu historian valossa ja varjossa, pelossa, vainossa ja luomisen pakossa. Kaikessa mustuudessaankin Punainen Beethoven on selviytymistarina ja voimakas kuvaus siitä, kuinka taidetta ei lopulta voi kahlita: se versoo vainon ja väkivallan alta ja kukoistaa vielä vuosikymmenten, ellei vuosisatojenkin jälkeen.
Historiallisesta aiheestaan huolimatta teos on kipeän ajankohtainen niiden poliittisten virtojen keskellä, joita ajassamme liikkuu. Se terävöittää historiatietoisuuttamme ja muistuttaa, kuinka nopeasti vallan, pelon ja vaientamisen mekanismit voivat palata uusiin muotoihin.
Punainen Beethoven on syvällinen, tärkeä ja vaikuttava teos, jossa on ajattoman klassikon henkeä. Raati ehdottaa sitä nautittavaksi Šostakovitšin sävellysten kera.
Juhlavuoden kunniaksi jaettavan erikoispalkinnon saaja Maria Matinmikko on runoilija ja prosaisti, jonka tuotannossa filosofia, kirjallisuus ja kokeilevuus kohtaavat omaleimaisella tavalla. Omaäänisen tekijän työskentelyä luonnehtii uteliaisuus sanataiteen mahdollisuuksia kohtaan: teoksesta toiseen Matinmikko tutkii ja avartaa ilmaisun muotoja ja rajoja sekä etsii uusia tapoja yhdistää sanaa, kuvaa, ääntä ja muita taiteenlajeja.
Matinmikon tuotanto on kulkenut vuonna 2012 ilmestyneen esikoisteoksen jälkeen muun muassa runoromaani Kolkkaan (2019) ja muihin runo- ja monitaiteellisiin teoksiin. Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu (2023) yhdistää kirjoitusta valokuvaan, kuvataiteeseen ja äänitaiteeseen, ja SIIS NIIN, suuri ihmetys (2025) jatkaa tätä omaehtoista polkua runoesseiden, valokuvien, maalausten ja piirrosten muodostamana installaationa. Myös kollektiivinen ja digitaalinen kirjoittaminen kuuluvat hänen kirjalliseen työskentelyynsä.
Palkintoraati ihasteli Matinmikon kykyä yhdistää poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua, viedä kirjallisuutta yhä uusiin suuntiin ja säilyttää samalla teostensa ajatuksellinen ja elämyksellinen voima. Hänen teoksensa haastavat totuttuja lukutapoja ja kirjallisuuden rajoja: ne ovat yhtä aikaa jännittäviä, älyllisesti haastavia ja aisteihin käyviä. Matinmikko on rohkea oman polkunsa kulkija ja tekijä, joka saa lukijankin innostumaan siitä, mitä kaikkea kirjallisuus voi olla.
Botnia-raadin jäsenet vuonna 2026 ovat:
kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Määttä, Oulun yliopisto (puheenjohtaja)
informaatikko Anna Kippola, Raahen kaupunginkirjasto
kulttuuritoimittaja Eeva Kauppinen, Kaleva
dramaturgi Janne Rosenvall
kirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen
kirjailija Marja-Leena Tiainen
kirja-aktivisti Ville Juutinen
Palkitut kukittiin kutsuvierastilaisuudessa Oulun kaupungintalolla 7.11.2026.
Lisätietoja palkinnosta antavat Oulun kirjailijaseura ry:n puheenjohtaja Antti Leikas, p. 040 5666 862 ja Botnia-raadin puheenjohtaja Hanna-Leena Määttä, p. 050 597 4524.
Aapo Kukon puhe
Maailma on liian kaunis moukkien leikkikaluksi
Arvoisa juhlakansa.
Runoilija Anna Ahmatova kirjoitti 1950-luvun lopulla runon nimeltä Musiikki. Tässä Anneli Heliön suomentamassa runossa stalinismista selviytynyt taiteilija kiittää toista selviytyjää tämän tekemästä työstä, taiteesta. Lopussa sanotaan: ”aivan kuin kaikki kukat olisivat alkaneet puhua.” Tuo runo on omistettu Dmitri D. Šostakovitšille. Se on yksi tärkeimpiä johtolankoja sillä matkalla, jonka lopputulemana syntyi Punainen Beethoven. Se on kaksikymmentä vuotta jatkuneen urani varmimmin rakennettu aitta. Tiedän jotain aittojen rakentamisesta, olen lukenut Antti Hyryä.
Taide ei synny tyhjiössä. Se syntyy toisten teosten ja tekijöiden myötävaikutuksesta. Sarjakuva on ajan myötä vakiintunut minulle kaikkein rakkaimmaksi tavaksi kertoa tarinoita. Mutta mitä kaikki olisikaan ilman uteliaisuutta? Ilman runoutta, mykkäelokuvaa, teatterihistoriaa ja säveltaidetta ei teokseni voisi olla olemassa sellaisena kun se nyt on. Sarjakuvakerronnan kautta voi heijastaa kaikkia muita taidemuotoja. Se on ihanteellinen tapa kertoa, ottaa kantaa, välittää viesti. Ottaen huomioon suomalaisen sarjakuvan nykyisen korkean tason on harmillista kuinka vähän maassamme nostetaan sarjakuvaa ja sen tekijöitä esille. Ranskassa on tänä vuonna käynnissä suomalaisen sarjakuvan juhlavuosi, mutta kuinka moni on kuullut tästä? Olen hyvin kiitollinen siitä, että teokseni pääsi ehdolle kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja siksi toivonkin, että nyt sarjakuvan saama huomio säteilee myös koko suomalaisen sarjakuvakentän suuntaan. Me olemme olemassa, meitä on monta. Lukekaa ja tukekaa suomalaista sarjakuvaa.
Näinä tuulisina aikoina herää monesti kysymys: miksi viestinvälittäjä ei välitä viestistä? Erilaiset kontentit, tyhjäpakatut sisällöt ja promptatut keinotodellisuudet täyttävät arkemme ja muokkaavat maailmankuvaamme. Kun viestinviejä osoittautuu ylikansallisen firman tekoälykuriiriksi, katoaa inhimillinen toiminta. Sen myötä katoaa myös taide, ihmisen viesti toiselle ihmiselle. Nopeita lopputuloksia rakastavassa maailmassamme unohtuu helposti matka, jota voi taiteen tapauksessa nimittää tekoprosessiksi. Tekoälyn leipoma kakku on kitkerä käntty. tekoälyn säveltämä sinfonia katkennut sävel. Minä en tarvitse tekoälyä, minä olen se tekevä äly. Iäti matkalla.
Säveltäjä Šostakovitš pystyi työskentelemään kahvilan hälyssä tai autonratissa. Luova mieli on aina matkalla sanojen, kuvien, liikkeen tai sävelten valtatiellä. Erityisesti minua on kiehtonut hänen voimavaransa tehdä musiikkia, joka päällisin puolin kumartaa mutta syvemmin tarkasteltuna näyttää keskisormea sortovallalle. Hän on yksi lähihistoriamme hienoimpia taiteilijoita, jonka musiikissa kuuluu 1900-luvun tuho mutta myös sanoja pakeneva pakahduttava kauneus, toivo. Tehköön keinoäly perässä.
Punainen Beethoven kuvaa neuvostojärjestelmää, mutta taiteen ja vallan suhde on ikuinen teema. Tänä päivänä tässäkin maassa on ihmisiä, jotka mielellään hyväksyisivät autoritääriset kuristusotteet taiteilijoita kohtaan samalla kun viestinnän näköalaksi riittäisi pelkkä reikä seinässä. Jokapäiväisen pelon muodostaa se, puristetaanko tänään lujempaa kuin eilen vai lyödäänkö huomenna silmästä sisään ruosteinen rautanaula. Vaikenemisesta hyötyvät eniten ne, jotka eivät kestä vastaväitteitä. Taide on tässä suhteessa ratkaiseva vastaisku. Kuten kirjailija Paavo Rintala hienossa kirjassaan Jumala on kauneus kuvaa: diktaattorit kätyreineen kuivuvat lopulta kasaan hollantilaisen maalaustaiteen äärellä. Näin on käyvä myös Dmitri Šostakovitšin musiikin äärellä sekä kaiken inhimillisen ilmaisun äärellä.
Tämän kaiken varaan laitan uskoni, tekoni ja toimintani.
Näpit irti taiteesta, ihmisestä ja hänen älystään.
Kiitos Botnia-raadille, Oulun kirjailijaseuralle, Oulun kaupungille, sanomalehti Kalevalle ja LähiTapiola Pohjoiselle tämän hienon palkinnon olemassaolosta sekä siitä, että tänään seison tässä. Kiitos teille kanssaehdokkaille: loistavassa seurassa on loistokasta olla ehdolla. Kiitos rakkaalle vaimolleni Hannalle, joka kollegana on tukenut minua läpi työprosessiin niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Kiitokset kustantaja Petteri Ojalle sekä kustannustoimittaja Siiri Viljakalle: ilman teitä tämä teos ei yksiselitteisesti voisi olla olemassa. Kiitos musiikkitoimittaja Jaani Länsiölle, jonka perusteellinen Šostakovitš-essee tuo teokseen komean loppusoiton. Kiitän perhepiiriä, läheisiä, ystäviä, tovereita. Eläviä ja niitä, jotka eivät enää ole kanssamme.
Palatakseni alussa mainittuun Ahmatovan runoon: toivon, että juuri tänään kaikki kukat alkaisivat laulaa kuin ensimmäinen rajuilma.
Kiitos.
Botnia-juhlavuoden erikoispalkinnon saajan puhe 7.11.2026 Oulun kaupungintalolla
Maria Matinmikko
Arvoisat kuulijat, pidän nyt puheen, joka on oikeastaan pieni taideteoreettinen essee. Sillä on poliittinen ja toivoakseni selkiyttävä sanoma. Essee on suunnattu suurelle yleisölle.
Erityisen ilahduttavaa on saada palkinto tuotannosta, jossa on otettu riskejä sekä sisällön että muodon kanssa. Kiitos! Kaksi viimeisintä teostani SIIS NIIN, suuri ihmetys (2025, Siltala & Parvs) ja Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu (2023, Siltala & Parvs) yhdistävät sekä kirjallisuudenlajeja että taiteenlajeja. Ne sisältävät kirjoituksen lisäksi kuvataiteilija Sami Jalosen taidetta ja ottamiani valokuvia. Valohämystä julkaistiin itse lukemani äänikirja, johon äänitaiteilija Jari Koho sävelsi elektroakustisen äänimaiseman. Ääniteos löytyy yleisimmistä äänikirjapalveluista. Aiemmat teokseni ovat Valkoinen (2012, ntamo), Musta (2013, Mahdollisen Kirjallisuuden Seura), Värit (2017, Siltala) ja Kolkka (2019, Siltala). Ne kaikki liikkuvat kirjallisuudenlajien rajapinnoilla. Olen myös osa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kollektiiviromaanin Ihmiskokeita (2016), ja digitaalisen teoksen Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää I ja II (2018 & 2026, nokturno.fi), kirjoittajakollektiiveja. Obsessiivisen kirjoittamisen lisäksi olen ollut tekemisissä valokuvauksen ja butotanssin kanssa. Olen valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenani estetiikka.
Ajattelen, että tekijälleen ja kokijalleen taideteos on parhaimmillaan joka kerta matka pimeään.
Etukäteen kukaan ei voi tietää täsmälleen, mitä siellä tapahtuu. Vertaa taidetta tässä merkityksessä kulutustuotteisiin, yksiulotteiseen viihteeseen, käytettäväksi tarkoitettuun käsityöhön ja ristisanatehtäviin. Mieleeni palaa filosofi George Dickien Estetiikka-teoksessaan esittelemä filosofi-historioitsija R. G. Collingwoodin määritelmä vuodelta 1938: ”Ajanviete ja magia ovat käsityön muotoja sen tähden, että niiden tarkoitus on herättää tunnetiloja, joista kyseessä olevan artefaktin valmistajalla jo on ennakkokäsitys. Collingwood pitää herätettyjä tunteita tuotteina samassa mielessä kuin kengät ovat suutarintyön tuotetta. Viihdyttäjällä, maagikolla ja suutarilla on kullakin mielessään valmiina tuote, jonka hän haluaa tuottaa, ja kullakin on taito halunsa toteuttamiseen.”¹
Taide taitaa olla täysin avoin käsite, jonka alaan kuuluakseen teoksen ei tarvitse täyttää mitään tiettyjä ehtoja; yritä itse määritellä taide tyhjentävästi ja ristiriidattomasti. Mahdotonta. Silti taiteesta voi puhua.
Kuvataiteilija-tutkija Siiri Haarla sanoi suomalaisten kirjastojen kirjallisuusverkkopalvelu Kirjasampoon tekemässäni haastattelussa: ”Maalaus ei ole mikään ristisanatehtävä, jonka ratkaiseva vihje nimi olisi.”² Runoilijat Kristian Blomberg, Erkka Filander ja Olli-Pekka Tennilä kirjoittavat Poesiavihkossaan Täten. Muodon okkultismi: ”Jos lukijat ja julkinen keskustelu osaavat lukea runoudesta vain ne merkitykset, jotka sanotaan suoraan, mihin runoutta tarvitaan? Jos lukijat ja julkinen keskustelu osaavat lukea runoudesta vain ne merkitykset, jotka sanotaan suoraan, mihin lukijoita ja julkista keskustelua tarvitaan?”³ Tanssitaiteilija-koreografi Elina Pirinen puhui viimeisimmän teoksensa Ghosts of Rosegardenin (2026, Tanssin talo) yhteydessä sanan ’ymmärtäminen’ ongelmasta taiteen kontekstissa. Toimittaja Hilla Hörkkö kysyi Piriseltä, vaivaako taidetta yliselittäminen. Pirinen vastasi: ”Ei vaan väärinymmärrys, että sitä pitäisi aina selittää tietyllä tavalla, jotta se on ymmärrettävää.” Pirinen jatkaa, että jos taideteoksen äärellä alkaa tulla esimerkiksi vähän epämukava tai huono olo, alkaa tuntea ärtymystä, on puulla päähän lyöty, alkaa väsyttää, tai jos taideteos hiljentää kokijan, vie tiloihin – niin silloin kokija on ymmärtänyt mistä teoksessa on kyse.⁴
Ymmärtämättömyys, epämääräiset tunnetilat ja vaikeaselkoiset ilmaisut saattavat näyttäytyä taiteen vastaanottajalle kipeinä iskuina, teoksen ulkopuolelle jäämisenä, jopa tyhmyyden kokemuksena. Herää kysymys, mitä ymmärtämisellä taiteen yhteydessä ylipäätään tarkoitetaan. Pirinen ehdottaa sanalle ’ymmärtäminen’ toista sisältöä kuin tietokirjan äärellä tapahtuva sisäistäminen. Tutkija-kriitikko-esseisti Petteri Enroth kirjoittaa kuvataiteilija Emma Ainalan maalauksista Kiasman näyttelyn yhteydessä julkaistussa taidekirjassa: ”Kertominen ja korostunut staattisuus muodostavat kuin jäätyneen, pettävän järvenpinnan, jonka alla virtaa, möyrii ja värisee. Kaiken tämän lopputulos ei ole neutraloiva rekisterien sulatusuuni, vaan jonkinlaista tunteiden kubismia, jossa eri näkökulmat ovat samanaikaisesti läsnä ja osallistavat pohjattomuuteensa.”⁵ Voiko pohjattomuus olla ymmärrettävää, ja millä tavalla?
Toki nyt voi argumentoida, että taiteen pointti on mysteerisyys, että haluttu ”tunne-tuote” onkin mysteerisyys. Mutta ei, tämäkään ei onnistu iskostumaan taiteen määritelmäksi, koska ei kaikki taide herätä mysteerin tuntua. Taide voi herättää myös syviä samaistumisen, oivalluksen ja tuttuuden kokemuksia. Se voi lisätä tietoa ja jopa synnyttää uusia tietämisen tapoja. Se voi tuntua yli ymmärryksen menevältä ja ymmärrettävältä yhtä aikaa.
Vaikka Collingwoodin taiteen ilmaisuteoria vuodelta 1938⁶ on omituinen, ristiriitainen ja monilta osin täysin vanhentunut, halusin nostaa ajateltavaksi edellä mainitun kohdan hänen teoriastaan. Sen mukaan valmistettaessa taiteen ulkopuolelle rajattuja asioita tiedetään jo etukäteen, miten ja mitä varten ne tehdään ja mitä tunteita ne herättävät. Osoitan sormella taiteen omaan paikkaan.
Ei mikään korvaa taidetta. Ei ole mitään, mitä asettaa sen paikalle ja sanoa, että tämä ajaa saman asian.
Mikään yksittäinen taideteos ei ole merkittävä kaikille. Eikö siinä piile sen idea, että taiteilijoita on enemmän kuin yksi.
Epämääräiset tunnetilat, aivopähkinät ja vaikeaselkoiset ilmaisut ovat taiteen hedelmälihaa. Syö sitä ahnaasti, maistele ja anna mehun valua suupielistä. Siitä on kyse.
Taide-elämykseen verrattavia kokemuksia voi tulla missä vain. Mitä unet ovat? Mitä reiveissä tapahtuu? Kirkoon astuminen voi tuottaa esteettisen elämyksen kuten kevyen roskan lentely tuulessa. Esteettinen elämys voi tulla myös kengistä, kankaasta, maljakosta tai rakennekynsistä. Lapsen saaminen järisyttää kuin rajuin ja elämää lopullisesti muuttava taideteos. Koko elämään voi suhtautua esteettisenä kokemuksena. Esteettisiä kategorioita ja taiteen teorioita on nykyään useita. Ne täydentävät toisiaan. On sanomattakin selvää, että taidealaan verrattuna esimerkiksi urheilu, pelit, some, seksi, tiede ja parlamentaarinen politiikka pelaavat omaa paikkaansa. Yksiselitteisesti luonnon äärellä koetut syvät esteettiset kokemukset ovat ihmisen ja planeetan välisiä. Yksiselitteisesti teköälyn tuottama taide on ihmisen ja koneen välistä.
Mutta taiteessa tapahtuu parhaimmillaan ihmisyhteisön suuri, suloinen ja avartava matka pimeään sille varatulla omalla paikallaan – silloinkin kun taideteoksen keskiössä ei ole ihminen ja teos vuotaa valoa, silloinkin kun luonto on toimija ja koneet sauhuavat.
Siispä: kulutustuotteilla, viihteellä, käsityöllä, ristisanatehtävillä, magialla, muodilla, koruilla, designilla, arkkitehtuurilla, peleillä, urheilulla, tieteellä, politiikalla, seksillä, somella, mainosmaailmalla, luonnolla jne. on oma paikkansa. Taide voi käyttää niitä ravintonaan miten haluaa, kuten ne voivat käyttää taidetta, mutta mikään niistä ei voi itsenäisenä alueena korvata taidetta. (Rajatapauksiakin löytyy, joskus erottelujen tekeminen on triviaalia enkä paneudu tässä taiteen arvottamisen kiperiin kysymyksiin.) Nykytaiteen olennaisimpia ulottuvuuksia on haastaa näitä rajalinjoja, tehdä ne näkyviksi, kutsua taiteen kontekstiin odottamattomia ulottuvuuksia, päivittää totunnaisia ja potkia jotain pois.
Taiteen sisäinen hiljainen idea on kysyä yhä uudelleen, mitä taide on. Kukaan ei odota vastausta, vitsi on kysymisessä.
Taiteen kokija kutsutaan siis outouden, häivähdyksien, paatoksen, aatoksen, paradoksien, ristitiitojen, kauneuden, rumuuden, lukemattomien assosiaatioden ja tuntemusten sekamelskaan. Kokija kysyy ehkä tietämättäänkin: minkälainen ihminen minä olen tämän teoksen keskellä; minkä äärelle tekijä on minut kutsunut. Ja nämä ovat ne oikeat, suupielistä vuotamaan jäävät, kysymykset. Taide ei ole sudoku, joka on tarkoitettu ratkaistavaksi ja siten tuottamaan älykkyyden kokemuksen, eräänlaisen harmittoman tyydytyksen, johon voi nukahtaa.
Nyt, kuvittele maailma ilman taidetta. Ei musiikkia missään, ei yhtään kirjaa missään, ei elokuvia, ei kuvataidetta, ei esitystaidetta aikuisille eikä lapsille, ikinä. Se ei olisi edes dystopia vaan kokonaan toisen lajin planeetta.
Taide ei ole ratkaisu, pelastus eikä tärkeämpi kuin muut alat. Taiteen varjeleminen on yhteismitatonta sen kanssa, että ihmisarvo ja elämän säilyminen ylipäätään on uhattuna muun muassa Palestiinassa, Ukrainassa ja Saudi-Arabiassa. Taiteen varjeleminen on yhteismitatonta ilmastonmuutoksen tuottamien seurausten kanssa.
Taiteella on kyky liikuttaa jotain kollektiivisen psyyken kaltaista lohkaretta. Kuinka vaarallisella jyrkänteellä tuo lohkare tällä hetkellä tasapainotteleekaan.
Vetoan kaikkiin päättäjiin, jotka ovat kosketuksissa taidekenttään: älkää ajako taiteen tekemisen ja sen monimuotoisuuden mahdollistavia rakenteita alas. Tarkoitan tällä esimerkiksi taiteille osoitettua määrärahaa valtion budjetista, taiteen ympärillä käytävän puheen luonnetta, taidekoulutusta, taideharrastamista ja taiteen vastaanotolle varattua tilaa.
1990-luvulla Oulun Pohjankartanon yläasteen äidinkielenopettajani Iiris Lääkkölä sanoi minulle tehtyään korjauksia kirjoittamaani esseeseen: ”Sitten kun olet kirjailija, voit käyttää kieltä kuten haluat.” Suljin tämän sydämeeni ja olen pitänyt sitä mandaattinani kaikki nämä vuodet. Kiitos Iiris! Kukaan ei tule yksinään miksikään. Taiteen kutsun voi kuulla, mutta se ei tarkoita vielä mitään. Toimimme ihmisten rajaamassa koordinaatistossa, ihmiset avaavat ja sulkevat portteja toisilleen. Tämä on mikro- ja makropolitiikkaa. Tarvitaan joku, joka näkee. Useimmiten useampia ihmisiä. Tarvitaan koulutusta, apurahoja ja vastaanottoa. Perustulokin on kiinnostava konsepti. En tiedä, mikä olisi rakenteellisesti hauraampi ammatinvalinta kuin taideala, jossa absoluuttisesti mistään ei ole takeita.
Syvällinen kiitos kaikille opettajilleni ja näkijöille. Kiitos ennen kaikkea äidille, joka aina luit meille lapsille ja isälle, elämäni ensimmäiselle runoilijalle ja filosofille. Kiitos kaikille kustantajilleni: Siltalalle, Parvsille, Mahdollisen Kirjallisuuden Seuralle ja ntamolle.
Valtava kiitos Oulun kirjailijaseuralle ja Botnia-raadille tästä palkinosta! Suljen senkin sydämeeni.
Lähteet:
¹ George Dickie: Estetiikka (2009/1971), 75. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
² Siiri Haarla Maria Matinmikon haastattelussa ”Rajoilla”. Julkaistaan Kirjasammon kotisivuilla marras-joulukuussa 2026.
³ Kristian Blomberg, Erkka Filander, Olli-Pekka Tennilä: Täten. Muodon okkultismi (2026), 10. Poesia.
⁴ https://www.facebook.com/watch/?v=1531701112095122&vanity=uusijuttu.fi&hpir=1
⁵ Petteri Enroth: ”Emma Ainalan upottava ambivalenssi” (2026), 8. Teoksessa Emma Ainala, Paintings.
⁶ R. G. Collingwood: Principles of Art (1938).








